Lämsä: Oppivelvollisuusiän nostosta nuorisotakuun toteutumisen varmistamiseen

Oppivelvollisuusiän nostaminen oli yksi vastikään päättyneen budjettiriihen kuumista puheenaiheista. Neuvotteluissa päädyttiin siihen, ettei oppivelvollisuusikärajaa nostettu. Hyvä näin.  Lakimuutoksella ei olisi saavutettu sille asetettua tavoitetta, koulutuksen ulkopuolelle jäävien nuorten syrjäytymisen ehkäisyä.   Tavoite on toki tärkeä, mutta oppivelvollisuuden nostaminen ei olisi ollut oikea keino sen saavuttamiseksi.

Lakiesitystä perusteltiin sillä, ettei voida etukäteen tietää, ketkä ovat vaarassa jäädä toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle. Koulumaailman eri tehtävissä pitkään toimineena ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria tutkineena, en voi kuin ihmetellä, mihin tämä väite perustuu.

Kouluongelmat eivät synny yhdessä yössä nuoren siirtyessä peruskoulusta toiselle asteelle. Useimmiten ne ovat alkaneet jo ensimmäisinä kouluvuosina ja usein ne kärjistyvät viimeisten peruskouluvuosien aikana.  Toisen asteen koulutuksen ulkopuolelle jäämisen vaarassa oleva nuori ei yleensä menesty koulussa edellytystensä mukaisesti. Heikko koulumenestys rajoittaa nuoren valinnanmahdollisuuksia toisen asteen koulutuksessa, jos hän on ylipäätään valmis jatkamaan opintojaan. Näitä ongelmia ei ratkaista oppivelvollisuusikää nostamalla.

Oppivelvollisuusikäkeskustelussa on jäänyt varsin vähälle huomiolle kysymys siitä, miten oppivelvollisuus olisi toteutettu käytännössä.  Nuorilla on lähtökohtaisesti oikeus hakeutua haluamaansa toisen asteen koulutukseen.  Tämä lähtökohta huomioiden ei ole mitenkään itsestään selvää, kenellä on velvollisuus koulutuksen järjestämiseen nuorelle ja mitä tehdään silloin, jos kaikille nuorille ei voida osoittaa opiskelupaikkaa. Tarkoittaisiko tämä sitä, että peruskoulussa heikommin koulussa menestyneet ja yhteishaussa vaille koulutuspaikkaa jäävät nuoret joutuisivat vastaanottamaan opiskelupaikan, jota eivät halua? Pakko on huono motivoija.

Mikäli oppivelvollisuusikärajaa olisi nostettu, lakimuutoksesta olisivat hyötyneet varmimmin ne nuoret, jotka joka tapauksessa jatkavat opintojaan toisella asteella. Heille oppivelvollisuus olisi merkinnyt melkoista säästöä opiskelukuluissa, kun he olisivat saaneet niin oppikirjat kuin muutkin opintojen edellyttämät materiaalit ilmaiseksi. Oppivelvollisuusiän nostamiseen tarkoitettu määräraha olisikin mennyt ensisijaisesti oppimateriaalikuluihin, eikä se todennäköisesti olisi edes riittänyt niihin.  Jos varattu määräraha ei olisi riittänyt, olisi koulutuksenjärjestäjien täytynyt kattaa materiaalikulut muista menoista säästämällä.

Oppivelvollisuusiän nostamisen sijaan budjettiriihessä päädyttiin määrärahan kohdentamiseen koulutuksesta putoamisen ehkäisyyn ja perusopetuksen kehittämiseen. Käytännössä tämä merkitsi siirtymistä oppivelvollisuusiän nostamisesta nuorisotakuun toteutumisen varmistamiseen. Tätä kautta tuki kohdentuu oppivelvollisuusiännostoa paremmin juuri niille nuorille kuin alun perin on ollut tarkoitus.

Anna-Liisa Lämsä
KT, Kokoomuksen Naisten Liiton liittohallituksen jäsen