Suomi on kahdeksatta kertaa peräkkäin listattu maailman onnellisimmaksi maaksi. Mutta kuinka paljon painoarvoa annamme tällaiselle tittelille, kun katsomme tarkemmin, miten nuorillamme menee?

Vuonna 2023 Suomessa kuoli itsemurhaan 116 alle 25-vuotiasta. Heistä 45 kuului 15–19-vuotiaiden ikäryhmään – luku, joka oli 21 korkeampi kuin vuotta aiemmin. Huumekuolemien määrä nuorten keskuudessa lähes kaksinkertaistui. Nämä eivät ole vain yksittäisiä tragedioita, vaan laajempia oireita yhteiskunnan epäonnistumisesta – ennen kaikkea epäonnistumisesta lapsuudessa ja kasvatuksessa.

Vanhemmuudesta ei voi ulkoistaa vastuuta

Koulut ja hyvinvointialueet tekevät parhaansa. Mielenterveyspalvelut ovat ruuhkautuneet, resurssit niukat ja hoitoon pääsy usein kivikkoinen polku. Mutta vaikka palveluita tarvitaan, ne eivät voi – eivätkä saa – korvata kotia. Ne eivät voi korvata läsnä olevaa vanhempaa, joka asettaa rajoja, kuuntelee, lohduttaa ja ohjaa lasta arjen haasteissa.

Yhteiskunnallisen keskustelun painopiste on siirtynyt pois kodista ja perheestä kohti järjestelmää. Puhumme hoitojonoista, resurssipulasta, terapiatakuuista. Kaikki tärkeitä asioita – mutta jos keskustelusta puuttuu vanhemmuus, olemme hukassa. Lapsi ei tarvitse ensisijaisesti terapeuttia, vaan turvallista aikuista omassa elämässään.

Missä on yhteinen kasvatusvastuu?

Vanhemmuus ei tarkoita täydellisyyttä. Se tarkoittaa sitoutumista. Se tarkoittaa sitä, että kysytään: ”Missä olit?”, ”Kenelle viestittelit?” ja ”Miltä sinusta oikeasti tuntuu?”. Se tarkoittaa sääntöjä, pettymyksiä ja rakkauden osoittamista silloinkin, kun se ei ole helppoa.

Kasvatusvastuu ei ole siirrettävissä koululle eikä kunnalle. Se ei ole ostettavissa terapiapalveluina tai ulkoistettavissa vapaa-ajan harrastuksiin. Yhteiskunta voi tukea, mutta kodin on oltava perusta.

Onko meillä varaa menettää lisää nuoria?

WHO arvioi, että yhtä toteutunutta itsemurhaa kohden tapahtuu vähintään 20 yritystä. Jokainen niistä on huuto, jota emme ehkä kuulleet ajoissa. Ja jos huuto kaikuu tyhjyyteen, jos ei ole ketään kotona ottamassa koppia, tulos on usein traaginen.

Jätevesitutkimukset ja tilastot osoittavat, että huumeiden käyttö on lisääntynyt, erityisesti amfetamiinin ja kokaiinin. Mutta kyse ei ole vain kemiallisista aineista – kyse on tyhjyydestä, joka syntyy, kun nuori ei löydä paikkaansa. Kun ei ole ketään, joka katsoo silmiin ja sanoo: ”Sinä olet tärkeä.”

Vanhemmuus näkyy – tai puuttuu – myös arjen hetkissä

Vanhemmuuden vastuun puuttuminen ei rajoitu vain nuorten mielenterveysongelmiin tai koulumaailmaan. Se näkyy konkreettisesti myös kesäisillä uimarannoilla – paikoissa, joissa turvallisuuden tulisi olla itsestäänselvyys.

Espoossa oltiin hiljattain lähellä kolmea pienen lapsen hukkumista saman päivän aikana. Elottomia lapsia pelastettiin vedestä Laaksolahdessa, Kivenlahdessa ja Leppävaaran maauimalassa – ei huoltajien vaan satunnaisten sivullisten toimesta. Vain nopea toiminta ja elvytys pelastivat lasten hengen. Poliisin mukaan tilanteissa mukana olleet aikuiset eivät olleet edes lastensa välittömässä läheisyydessä kriittisellä hetkellä.

Poliisi muistuttaa, että lapsen kanssa rannalle tuleva aikuinen on vastuussa lapsen turvallisuudesta. Kyse ei ole vain hyvästä käytännöstä vaan laissa määritellystä vastuusta – ja pahimmillaan heitteillejätöstä.

Kyse ei siis ole sattumasta vaan ajankuvasta: jos emme jaksa tai ehdi valvoa lapsiamme uimarannalla, miten jaksamme tehdä sen digitaalisessa maailmassa, koulupoluilla tai nuoruuden kipupisteissä?

Tulevaisuus rakennetaan kodeissa

Maailman onnellisin maa ei voi sulkea silmiään lasten ja nuorten pahoinvoinnilta. Itsemurhat, huumekuolemat – ja kyllä, myös hukkumiset – eivät ole vain yksilöllisiä tragedioita, vaan mittari yhteiskuntamme arvovalinnoista. Jos nuori ei saa ajoissa apua tai tule nähdyksi omassa kodissaan, jokainen yhteiskunnan tukitoimi tulee liian myöhään.

Palautetaan vanhemmuus sen oikealle paikalle

Tarvitsemme yhteiskunnallista keskustelua, jossa vanhemmuus ei ole pelkkä sivurooli vaan pääroolissa. Emme voi kasvattaa kokonaista sukupolvea ulkoistetussa vastuussa. Meidän on opittava katsomaan peiliin – ja sitten katsottava lapsiamme silmiin.

He tarvitsevat meitä enemmän kuin koskaan.