10.11.2024
Minusta tuli isä 23-vuotiaana. Parisen vuotta nuorempi vaimoni ehti kyynelehtiä, ettei hän tulisi koskaan raskaaksi – minä taas salaa innostua, että tässähän aletaan kohta yrittää oikein toden teolla. Olimme onnekkaita ja tunteemme ennenaikaisia, sillä esikoisemme kasvoi tietämättämme jo vauhdilla.
Hän sai myöhemmin työnimekseen Jusku. Se oli johdannainen rusinasta, jonka kokoinen hän nimeämisen aikoihin oli. Muiden lastemme syntymää edeltäviä lempinimiä en enää muista. Kuopusta sanoimme kuitenkin jo synnytyssalissa Väyryseksi. Syihin en pureudu.
Minulla on kolme lasta, joten kaikki ovat yltäneet podiumille. Iltatähti tosin lähes 12 ja 13 vuotta edeltäjiään myöhemmin. Ikäero oli niin merkittävä, että kuopus järkyttyi kolme-nelivuotiaana, kun sai kuulla, että kaksi muuta toden totta ovat hänen sisaruksiaan. Ruokakuntaamme ei kuulunutkaan neljää hänen toiveitaan täyttävää aikuista. Muita nauratti, mutta lapselle kaikki se, mihin hän kasvaa, on normaalia.
En muista, että olisin erityisesti odottanut isäksi tulemista. Olin kasvanut monilapsisessa perheessä ja pidin isyyttä luontevana jatkumona naimisiin menemiselle. Tiedostin vanhemmuuden mukanaan tuoman vastuun ja olin valmis kantamaan sen. Jos olisin odottanut oikeaa isäksi tulemisen hetkeä, en olisi isä todennäköisesti vieläkään.
Vaimoni piti luonnollisena, että hän olisi lapsen kanssa alkuun kotona, vaikka opiskeli itsekin. Nuoren upseerin opinnot ja työ sisälsivät kausia, jolloin sotaharjoitukset seurasivat toisiaan ja jouduin olemaan pois kotoa pitkiäkin jaksoja. Vaimoni on siis alusta asti kantanut vanhemmuudesta minua raskaamman taakan. Yhdenkään isän ei tule pitää tällaista ennakko-oletuksena. Olen ollut mukana jokaisessa synnytyksessä ja pitänyt kaikki mahdolliset isyysvapaat, mutta vasta nuorimmaisen kanssa minulla oli mahdollisuus olla vanhempainrahakauden viimeinen kuukausi kahdestaan kotona.
Kutsuisin itseäni ennemmin merkilliseksi kuin esimerkilliseksi isäksi. Jos palkintoja jaettaisiin, minulta jäisi mitali saamatta. Olen noudattanut jäntisti periaatetta, jonka mukaan vanhemman tärkein tehtävä on opettaa lapsi sietämään pettymyksiä. Olen tukenut silloin, kun elämä kolhii, ja toppuutellut, kun kaikki tuntuu sujuvan ja vauhtia on liikaa. Elämästä tulee vaikea, jos ei osaa käsitellä pettymyksiä. Vaikeuksia kun tulee väkisin jokaisen kohdalle.
Lapsillani ei ole aina ollut kotona hauskaa, mutta siellä on aina ollut turvallista ja jokainen on aina ollut tervetullut kotiin.
Ristiriitatilanteissa olen sanonut viimeisen sanan. Ollut toisinaan omissa ajatuksissani, henkisesti muualla. Aina kuitenkin valmis auttamaan, jos lapsi on vielä aikuisiälläkin aidosti tarvinnut apua. Olen ollut suora ja ottanut palautteet vastaan. Kannustanut elämässä eteenpäin ja rohkaissut lapsia luottamaan itseensä ja omiin kykyihinsä.
Isänä minulle on ollut kaikkein tärkeintä, että lapseni löytävät paikkansa yhteiskunnassa ja heillä on intoa sekä rohkeutta tehdä sellaisia asioita, joista pitävät. Kaikkea ei voi saavuttaa, mutta unelmia kannattaa tavoitella.
Esikoisen harrastuksen myötä minusta tuli muutamaksi vuodeksi nuorten jääkiekkomaalivahtien valmentaja. Nykyään pelaan vanhemman poikani kanssa harrastesarjassa samassa joukkueessa. Keskimmäisen telinevoimistelu vei minut aina seuran puheenjohtajaksi asti. Nuorimman kanssa olen matkustellut ja yrittänyt pitää yllä kuntoani esimerkiksi tekemällä hänen kanssaan jääkiekon kesäharjoitukset.
En ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi olla maailman paras isä. Olen tarjonnut lapsilleni elämyksiä niin hyvässä kuin pahassa ja pitänyt aina mielessäni, että olen heidän ainoa isänsä. Isyys ei ole kilpailu, mutta se palkitsee. Minulle isyys on ennen kaikkea sitoutumista. Olen halunnut kantaa sen vastuun, jonka koen isälle vähintään kuuluvan.
Isänpäivä on kerran vuodessa, mutta olen isä joka päivä. Enkä ole ainoa. Toivon kaikille mitä parhainta isänpäivää! Teillekin, joille päivä on vaikea.
Aleksi Jäntti
Kansanedustaja
