02.09.2019
Uusi kouluvuosi käynnistyi muutama viikko sitten. Suurimmalle osalle lapsista se oli iloinen asia, saa nähdä taas kavereita kesäloman jälkeen, mutta joillekin se saattoi olla painajainen.
Koulukiusaamisesta puhutaan ja hyvä niin, mutta tarvitsemme konkreettisia toimia sen kitkemiseksi – pelkästään puhumalla ongelma ei ratkea. Hallituspuolueet nostivat hallitusohjelmassa vahvasti esille syrjäytymisen ja sen ehkäisemisen. Syrjäytymisen kehittymisessä on lapsuudella suuri merkitys, koska tuolloin luomamme ystävyyssuhteet vaikuttavat siihen millaisia ihmisiä olemme aikuisina. Entä jos niitä ystävyyssuhteita ei ole?
Lapsena koettu kiusaaminen vaikuttaa läpi elämän – itsetunto ja usko omaan tekemiseen murenee. Kuvittele hetki omalla kohdallasi tilannetta, jossa joutuisit kuuntelemaan joka päivä haukkumista, kokemaan ulkopuolelle jäämistä tai jopa väkivaltaa. Lainsäädännössämme on oppilaille turvattu oikeus turvalliseen oppimisympäristöön, mutta laissa ei ole määritelty, kuka puuttuu kiusaamiseen, miten ja missä ajassa? Meillä Suomessa ei ole yhdenmukaisia toimintatapoja, miten kiusaamistapauksissa tulee menetellä. Puuttumiseen on myös aivan liian vähän resursseja. Yle uutisoi tällä viikolla, että Etelä-Karjalassa otettiin käyttöön uusi toimintamalli, jossa selkeästi lainvastaiset teot siirretään suoraan poliisin tai sosiaaliviranomaisten käsiteltäväksi. Mielestäni näin tulisi toimia koko maassa eikä yrittää selvitellä asiaa koulujen ja kotien välillä.
Tavoitteena tulee olla yhtenäiset toimintamallit koulukiusaamistapauksissa, jotta lapset ja nuoret ovat yhdenvertaisessa asemassa koko maassa. Lisäksi meillä tulisi olla Ruotsin tapaan viranomainen, joka valvoo, että kiusaamistapauksissa asia selvitetään viipymättä ja toimitaan kiusaamisen lopettamiseksi.
Tärkeintä kuitenkin on, että meiltä aikuisilta löytyy pelisilmää ja uskallusta puuttua tilanteisiin, joissa havaitsemme kiusaamista.
Meidän aikuisten tulisi olla esimerkkinä lapsillemme ja kunnioittaa toinen toistamme.
Hämmästyin, kun kesällä silmiini osui erään iltapäivälehden otsikko, jossa oli valittu Suomen vihatuin henkilö. Ymmärrän raflaavien otsikoiden tarpeen ja senkin, että esimerkiksi poliitikkojen ja virkamiesten työtä arvioidaan, mutta että oikein gallup moisesta aiheesta. Mikä on tällaisen gallupin merkitys, ketä se hyödyttää, mutta ennen kaikkea minkälaisen kuvan se antaa meistä aikuisista? Viha on voimakas sana. Me olemme taustasta tai ammatista riippumatta kaikki ihmisiä, joilla on lukutaitoisia ystäviä, sukulaisia, mahdollisesti perhe ja lapsia. Jälleen kerran, mieti – miltä sinusta tuntuisi olla työpaikkasi tai muun yhteisön vihatuin?
Pihla Keto-Huovinen
kansanedustaja
