28.03.2015
Suomalaisella koulu- ja koulutusjärjestelmällä on oma historiansa. Keisari Aleksanteri II antoi vuonna 1866 autonomiselle Suomen suuriruhtinaskunnalle kansakouluasetuksen. Vuonna 1898 kansakouluasetusta täydennettiin piirijakoasetuksella. Se teki kansakoulun perustamisen pakolliseksi maaseudulla. Kansakouluasetuksen ja piirijakoasetuksen tavoite oli rakentaa yhtenäinen kouluverkko koko Suomeen. Kansakoulun rinnalle nostettiin kiertokoulu, jotta opintie avautui kauempana asuville köyhille lapsille.
1800-luvun filantroopeille koulunkäynti muodostui eräänlaiseksi ihmisoikeuskysymykseksi. Johtava suomalainen filantrooppi oli ”kansakoulun isä”, lapsikeskeistä opetusta painottanut Uno Cygnaeus, joka sai vaikutteita sveitsiläiseltä ”kansanvalistuksen sankarilta”, Johan Heinrich Pestalozzilta. Cygnaeuksen ansiosta ensimmäinen kansakouluopettajaseminaari perustettiin Jyväskylään vuonna 1866. Seminaarikoulutuksen saaneista kansakoulunopettajista tuli kansakouluaatteen etujoukko.
Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki vakiinnutti suomalaisen kansakoulujärjestelmän. 1930-luvun kasvatus- ja kouluajattelussa korostui Johann Friedrich Herbartin pedagogia. Ihanneoppilas oli tiedonhaluinen aktiivi, jonka henkinen riippumattomuus ja siveellinen tahto johdattivat tutkivaan ja eettiseen persoonallisuuteen. Pedagoginen vaihtoehtoisuus heijasti joustavaa kokeilunhalua. 1930-luvun opetustapahtuma oli kuitenkin melko opettajakeskeinen, jossa opiskelijalla autonomisena oppijana ei käytännössä ollut mitään sijaa. Hyvä järjestys ja täsmällisyys olivat hyveitä. Suomessa opetussuunnitelmat kehittyivät toisen maailmansodan jälkeen sitovimmiksi. 1950-luvun suomalainen koulujärjestelmä oli Länsi-Euroopan järjestelmiin verrattuna vanhanaikainen. 1930-luvulla virinnyt ajatus yhtenäiskoulusta toteutui Suomessa 1970-luvun alussa peruskoulun muodossa.
Nykyään Suomen koulutusjärjestelmä ryhmitellään koulutusasteisiin ja koulutukselle määritellään tavoitteet kunkin koulutussektorin lainsäädännössä. Tavoitteena on taata kaikille tasavertaiset mahdollisuudet koulutukseen. Oppimisella tarkoitetaan suhteellisen pysyvää muutosta tiedoissa, taidoissa tai asenteissa. Tulevaisuuden koulun pitäisi kuitenkin perustua enemmän oppilaan taitojen kuin tietomäärän kartuttamiseen. Tiedon merkitystä yksipuolisesti painottava opetussuunnitelma ja tiedon yksipuolinen jakaminen opettajalta oppilaalle, ylhäältä alaspäin, on oppimisen kannalta ei-mielekästä. Tiedon yksinvaltaisessa puristuksessa vaarana on, että yhdessä tekeminen oppilaan ja opettajan välillä uupuu kokonaan. Opetussuunnitelman pitäisi olla luonteeltaan ja sisällöltään sosiaalisempi ja yhteisöllisempi ja ohjata, jo pelkkien tulevien työelämän valmiuksien vuoksi, enemmän taitojen kuin pelkän tiedon oppimiseen. Erilaisiksi opetusmenetelmiksi sopivat perinteisten perusluentojen lisäksi ryhmätyöt, tekemällä oppiminen (esimerkiksi työmuistitesti), kokemusoppiminen, kirjoittaminen (oppimispäiväkirja), elokuvat, kirjat, miellekartta eli niin kutsuttu mind map, roolileikit, videointi, äänittäminen, draamapedagogia, tiivistäminen, kertaaminen, prosessikirjoittaminen sekä projektioppiminen tai erilaiset projektit. Vain mielikuvitus on rajana sosiaalisessa oppimisprosessissa ja tämän huomioivassa opetussuunnitelmassa.
Monet pedagogiset teoriat ovat korostaneet oppilaan asemaa autonomisena oppijana ja opettajan häivytettyä läsnäoloa luokassa. Tällainen asetelma on nähty kannustimena omaehtoiseen oppimiseen. Tutkimuksissa oppilaiden on todettu luottavan enemmän omiin kykyihinsä omaehtoisina oppijoina, kuin on oletettu. Oppilaat haluavat pohtia asioita myös itsenäisesti ja muodostaa tunneilla käsitellyistä asioista oman näkemyksensä. Opettaja voi tehdä kursseista oman näköisensä, mutta vastuu oppimisesta on viime kädessä oppilailla itsellään. Opettajan ei tarvitse puurtaa kateederilla yksinään. Toisaalta yhteys oppilaan ja opettajan välillä säilyy. Opettaja ohjaa oppilasta elämän taitoihin.
Tulevaisuuden pahin uhkakuva on, että suomalainen koulujärjestelmä taantuu. Olemme jo romahtaneet kansainvälisessä koulutusvertailussa (Pearson-koulutusfirman kansainvälinen koulutusvertailu, 2014) ja sama tendenssi uhkaa jatkua, jos tulevaisuudessa häämöttävät leikkaukset tapahtuvat pelkästään taloudelliset lähtökohdat huomioiden. Jos oppimiseen ja koulutuksen saatavuuteen liittyy riskejä tai epävarmuutta, tilanne muuttuu oppijan kannalta haitalliseksi altistaen syrjäytymiselle. Luonnollista on, että tulevaisuudessa kiinnitetään huomiota koulutusjärjestelmien tehokkuuteen, kehittämiseen ja investointiluonteeseen, mutta mikäli kouluverkostoa supistetaan rajusti ja oppilaitokset ajetaan kilpailemaan keskenään oppilaista, ihanne kaikille yhteisestä ja yleisestä koulusta katoaa. Onko meillä varaa kääntää selkämme koulutukselliselle yhdenvertaisuuden periaatteelle, jonka puitteissa oppilaille tarjotaan mielekästä lähiopetusta sekä omien taitojen kehittämistä osaavien opettajien johdolla? Koulutussisältöjä ei tule supistaa yksipuolisesti. 1800-luvun Suomessa keskeisenä periaatteena oli ”yhdessä kasvamisen ja kasvattamisen” -ihanne. Onko meillä varaa kääntää selkämme kokonaan tällaiselle yhteisöllisyyden ajatukselle? Yhteisöllisyydellä on myös koulutuksen saralla merkittävä ennaltaehkäisevä vaikutus.
Pirkko Jartti
Työterveyshuollon erikoislääkäri
Pirkkalan Kokoomusnaisten puheenjohtaja
www.pirkkojartti.fi
Kirjoittaja on Kokoomuksen kansanedustajaehdokkaana Pirkanmaan vaalipiirissä
