01.03.2023
Suomessa perustuslakimme turvaa jokaiselle yhdenvertaisen aseman lain edessä ja kieltää syrjinnän. Siitä huolimatta syrjintä on monelle vammaiselle ihmiselle arkipäivää ja pääsy oikeuksiin puutteellista. Suomessa vammaisuus onkin yksi yleisimmistä syrjintäperusteista. Vammaisten kohtaama syrjintä ulottuu aina työelämästä arkipäiväisiin asioihin, kuten esteelliseen liikkumiseen tai saavuttamattomiin palveluihin.
Julkisella vallalla on velvoite turvata vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuuden toteutuminen. Vammaisten yhdenvertaisuus tarkoittaa sitä, että vammaiset pääsevät samalle viivalle ei-vammaisten henkilöiden kanssa. Tämä edellyttää positiivista erityiskohtelua ja kunkin yksilöllisen elämäntilanteen huomioimista palvelujen toteutuksessa. Usein yhdenvertaisuus ymmärretään siten, että kaikki saavat samoja palveluja saman verran ja samalla tavalla toteutettuna. Tämä ei ole yhdenvertaisuutta vaan tasapäistämistä, ja tämä estää usein vammaisia olemasta yhdenvertaisesti osallisena yhteiskunnassamme.
Velvoite turvata vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuus ei tarkoita pelkästään pidättäytymistä oikeuksia loukkaavista toimista, vaan julkisen vallan tulee toteuttaa aktiivisesti toimia, jotta vammaisten henkilöiden yhdenvertainen asema yhteiskunnassa turvataan. Esimerkiksi julkisia liikuntapaikkoja rakentaessa tulisi huomioida käyttömahdollisuudet myös pyörätuolissa liikkuville, jotta yhdenvertaisuus toteutuu.
Eräs ystäväni halvaantui sairauden seurauksena eikä kykene enää liikkumaan ilman pyörätuolia. Ystäväni on ammatiltaan taiteilija, ja hän on käyttänyt kehoaan itsensä ilmaisuun esimerkiksi tanssin keinoin. Vammautumisen jälkeen hän ei pitkään aikaan nähnyt itseään taiteilijana eikä tuntenut kehoaan omakseen kehon muotojen muuttuessa sekä pyörätuolielämän arkeen totutellessa. Hänen tarinansa ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan ilokseni voin kertoa, että tänä päivänä hän tanssii jälleen.
Hän oivalsi, ettei tanssijan luonne ja tanssi olleet kadonneet hänestä mihinkään. Hän oppi uuden tanssin kielen ja näin hän kertoo jälleen tarinoita kehollaan. Ystäväni on todennut, että hänellä on kaksi yhtä lailla täyttä, mutta toisistaan erilaista elämää. Elämä ennen vammautumista kävelevänä ja nyt elämä liikuntarajoitteisena. Sisin hänellä on kuitenkin yhä sama, eikä taidetta ja liikkumista hänestä voi leikata irti. Taide ja liikkuminen ovat hänelle yhä se asia, joka kannattelee hänet myös yli mustien hetkien.
Hänen tarinansa muistuttaa minua siitä, kuinka tärkeää yhteiskunnassamme on huolehtia siitä, että kaikilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet elää täyttä elämää, ilmaista itseään ja harrastaa. Vammaisuus ei ole syy sulkea ketään harrastusmahdollisuuksien ulkopuolelle, vaan harrastaminen tulee mahdollistaa myös vammaisille tarjoamalla harrastamisen edellyttäviä tiloja ja apuvälineitä. Yhteiskunnassamme pitäisi tunnistaa se rikkaus, mitä erilaiset tavat harrastaa, kilpailla, ilmaista itseään ja toteuttaa unelmiaan tuovat meistä ihan jokaiselle.
Vammaiset henkilöt tulisi ottaa huomioon yksilöinä ja heidän tarpeisiinsa on kiinnitettävä huomiota, jotta he pääsevät nykyistä paremmin osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Uusi vammaispalvelulaki pyrkiikin tuomaan parannusta yksilölähtöisyyteen. Vammaisten kokema syrjintä on monitasoista ja vammaisten henkilöiden kokemukset voivat poiketa toisistaan. Vaikka syrjinnän tunnistaminen vaihtelee, se ei silti tee syrjinnästä hyväksyttävää missään muodossa – ei edes harrastamisessa.
