21.10.2020
Suomessa rikoksia koskevassa keskustelussa huomio on usein rikoksen tekijän oikeusturvan toteutumisessa. Se on tärkeää, mutta ei saa jättää uhrien asemaa vähemmälle huomiolle.
Viime vaalikaudella silloinen oikeusministeri Häkkänen nosti uhrin aseman keskiöön käynnistäessään raiskaus- ja hyväksikäyttörikoksia koskevan sääntelyn kokonaisuudistuksen. Samalla seksuaali- ja väkivaltarikosten rangaistuksia kiristettiin muun muassa muassa koventamalla lapsen seksuaalisen hyväksikäytön enimmäisrangaistusta ja lisäämällä lakiin törkeä lapsenraiskaus. Ajatus oli, että tämä linja uudistuksen edistämisessä jatkuisi myös tällä vaalikaudella.
Oikeusministeriön asettama työryhmä on antanut seksuaalirikoksia koskevasta rikoslaista esityksen. Siitä annettujen asiantuntijalausuntojen pohjalta on esiin noussut huoli siitä, että linja olisi muuttumassa tavalla, joka voi heikentää uhrien asemaa. Lausunnonantajat ovat huolissaan erityisesti lasten aseman turvaamisesta, sillä esityksen mukaisesti rangaistusten arvioidaan lievenevän erityisesti 12–15-vuotiaisiin lapsiin kohdistuvien vakavien seksuaalirikosten osalta.
Harva asia menee niin syvälle ihon alle, kuin lapsiin kohdistuvat rikokset. On yhteiskunnan tehtävä suojella erityisesti lasten koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta. Seksuaalirikoslainsäädännössä huomiota tulisikin kiinnittää ennen kaikkea uhrien oikeussuojan parantamiseen. Uhrien asema ei missään tapauksessa tai millään tulkinnalla saa heikentyä.
Seksuaalirikoksen uhriksi joutuminen saattaa aiheuttaa häpeää ja rikoksesta ilmoittamisen kynnys on jo itsessään huomattavasti korkeampi kuin esimerkiksi mökkimurrossa. Leimautumisen pelko sekä tekijän tunteminen tai suojeleminen ovat myös tyypillisiä syitä jättää rikosilmoitus tekemättä. Lapsiin kohdistuvissa rikoksissa lain tulisi tunnistaa ennen kaikkea lapsen alhaisempi kyky puolustaa itseään, tunnistaa tapahtunutta tai mieltää se vääräksi.
Nyt tehdyssä työryhmän esityksessä haavoittuvassa asemassa olevien suojelu on jäänyt taka-alalle esimerkiksi koskien ehdotonta suojaikärajaa. On oikeustajun vastainen ajatus, että 12-vuotiaan vapaaehtoisuutta lähdettäisiin arvioimaan, kun tekijänä on esimerkiksi keski-ikäinen henkilö. Aikuisella on aina vastuu teoistaan. 12-vuotias on lapsi.
Lapset ovat jo lähtökohtaisesti heikommassa asemassa ja kykenemättömiä paitsi suojelemaan itseään, myös aina ymmärtämään heihin kohdistuvia tekoja. Rikoksella on aina myös uhri, johon teot voivat jättää pysyvät jäljet.
Saara-Sofia Sirén
