15.08.2022

Suomalainen siviiliyhteiskunta on jäämässä junasta kriisivalmiuden kehittämisestä. Esimerkiksi sosiaali- ja terveyssektorien ja pelastusalan ammattilaisten mahdollinen velvoitetyö oletetaan tapahtuvaksi jossain haavemaassa, jossa määrittelemätön joku hoitaa heidän perheidensä lapset ja vanhukset. Asevelvollisten osalta oletetaan, että tukitarpeet ilmentyvät vasta kun poikkeusolot on julistettu ja valmiutta kohotettu. Tosiasiassa maailmanpoliittinen tilanne ja yhteiskunnan muutos tuottaa jo tilanteita, joissa ikääntyvistä vanhemmista yksin vastaava viisikymppinen reserviläinen voi saada käskyn rauhanajan kertausharjoitukseen tai pelastusalan ammattilaisen ja sairaanhoitajan perheet voivat yllättäen tarvita laajempaa ympärivuorokautista lastenhoitoa kuin mitä kaikissa kunnissa pystytään järjestämään.

Puolustusvoimat on hoitanut leiviskänsä. Suomen turvallisuutta valvotaan kellon ympäri ja kaikkina vuodenaikoina. Lainsäädäntöä on viranomaisten välisen yhteistyön ansiosta kehitetty siten, että kertausharjoituksia voidaan käyttää valmiuden säätelyyn jo ennen poikkeusolojen julistamista. Samaan aikaan poliitikot ja siviiliviranomaiset ovat unohtaneet osoittaa, mitkä ovat ne puitteet, joissa esimerkiksi sopimusreserviläisten tai erillistehtäväyhtiöissä työskentelevien asiantuntijoiden on järjestettävä arkensa, jotta heille kuuluvat velvollisuudet on mahdollista täyttää riippumatta julkisen sektorin tuesta tai sen puutteesta. Toivottavasti edes puolustusvoimien, rajan ja poliisin henkilöstölle on annettu ohjeet siitä, miten eri skenaarioita varten pitää varautua, jotta heidän vastuullaan olevien läheisten asiat pysyvät järjestyksessä kaikissa olosuhteissa.

Asepalveluksen rooli suomalaisessa yhteiskunnassa on pitkän rauhanajan ansiosta muodostunut ritualistiseksi. Harva inttiin menevä nuori hahmottaa asevelvollisuuden laajuutta tai syvyyttä; vasta ikä tai vamma vapauttaa velvollisuudesta ylläpitää ja käyttää sitä osaamista, jonka koulutusaikana saa. Vastaavasti kunnissa ei ole tarjolla turvaverkkoja sille, että asevelvollisten harjoitusrauha tuettaisiin julkisen sektorin toimesta aikuisiän aikana. Se, onko turvaverkon rakentaminen julkisen sektorin vai reserviläisten ja viranomaisessa työskentelvien asiantuntijoiden itsensä vastuulla, pitää ratkaista pian. On mahdollista, että julkinen sektori ei missää olosuhteessa voi ottaa vastuulleen sitä riskiä, että huoltovelvollisuus lapsesta tai vanhuksesta on viranomaisella kuukausien tai jopa vuosien ajan. Tällöin oheishuoltajien ja vastuullisten hoitajien varaaminen tapahtuu suvun kesken, mutta siihen on oltava yleiset ja yhtäläiset puitteet kaikkia niitä varten, joita asia koskee. Lisäksi on tunnistettava ne tilanteet, joissa suvun tukiverkko ei ole käytettävissä.

Reserviläiset ovat sukupuolesta ja perhetilanteesta riippumatta yhdenvertaisia lain edessä. Rauhan aikana harjoitukseen on mentävä, jollei erikseen ano vapautusta perustellusta syystä. Perusteiden on oltava riittävät, jotta viranomainen voi ne hyväksyä. Se, että paikallisen kunnan päivähoitoa ei huvita järjestää joustavaa palvelua tai ettei omaishoitajille näppärästi saada tuuraajia, ei vielä oikein vie maaliin. Nämä toimet eivät ole sotilaiden vastuulla. Ne ovat siviilien vastuulla. Siviilien eli sote-viranomaisten ja poliitikkojen tehtävä on käydä keskustelu yhteisistä prioriteeteista ja vaadittavista toimista, koska “joku” ei hoida kenenkään rakkaimpia. Siihen tarvitaan suunnitelma.

Jaa sisältö: