12.07.2022

Arvoisat vieraat, 

Suomi on totuttu näkemään erilaisten tilastojen kärkipäässä. Meitä pidetään onnellisena ja vakaana maana, ja sananvapauttamme käytetään esimerkkinä muille. On kuitenkin myös toisenlaisia tilastoja, joiden kärkisijoilla oleminen ei ole yhtä mairittelevaa, päinvastoin.

Suomi löytyy kärkisijoilta myös silloin, kun puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Viimeisten tutkimusten mukaan Suomi on EU:n toiseksi turvattomin paikka naisille. Tämä on hälyttävä tutkimustulos ja suorastaan kansallinen häpeä maalle, joka on valittu maailman turvallisimmaksi, jonka kansaa on pidetty maailman onnellisimpana ja joka on pitänyt itseään tasa-arvon edelläkävijänä. Tämän tilastosijoituksen muuttamisen pitäisi olla yhteiskunnassamme prioriteeteissa korkealla. 

Suomessa lähisuhdeväkivallasta ja jopa raiskauksesta tekijä selviää kuitenkin yli puolessa tapauksia ehdollisella tuomiolla. Ehdollisella tuomiolla, mikä käytännössä tarkoittaa varoitusta olla uusimatta tekoa. Varoitus teosta, jonka jälkiä uhri kantaa lopun elämäänsä. Osana tätä väkivaltaa tekijä usein on myös taitava siirtämään syyllisyyden taakkaa uhrin harteille.

Seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen, joka oli eduskunnan käsittelyssä tänä keväänä, toivoin tuovan Suomen esim. raiskauksen rangaistusasteikoissa lähemmäs muita Pohjoismaita, mutta näin ei käynyt. Naisten Linjan toiminnanjohtaja Kaisa Åberg onkin osuvasti todennut Suomen olevan väkivaltatyön kehitysmaa. Tekemistä siis on.

On toki muistettava, ettei lähisuhdeväkivalta koske yksinään naisia. Silti karu todellisuus on se, että viranomaisten tietoon tulleista lähisuhdeväkivallan täysi-ikäisistä uhreista lähes 85 % oli naisia. Toinen on se, että lähisuhdeväkivalta on pääosin parisuhdeväkivaltaa. Lähisuhdeväkivallan uhreille tarkoitetun auttavan puhelimen, Nollalinjan, tilastoissa lähes 75% tapauksista liittyivät nykyisen tai entisen puolison, avopuolison tai seurustelukumppanin tekemään väkivaltaan.

Syyttäjäntyössäni olen kohdannut myös lähisuhdeväkivallan uhreja ja aiemmasta lainsäädännöstä parannusta on se, että nykyään teot ovat aina virallisen syytteen alaisia, kun aiemmin uhri saattoi omasta vakaasta tahdostaan pyytää, ettei syytettä nostettaisi.

Syyttäjänurani alkuaikoina tapasin naisen, joka halusi olla nostamatta syytettä lähisuhdeväkivallasta. Keskustelin hänen kanssaan tunnin ja päädyin siihen, että en nosta syytettä. Kaksi viikkoa myöhemmin, tämä nainen oli pahoinpidelty uudestaan ja häntä oli roikotettu parvekkeen kaiteen toisella puolella. Tuolla hetkellä päätin, että en enää koskaan jätä yhtäkään lähisuhdeväkivaltatapausta syyttämättä. Myöhemmin tehty lainmuutos paransi uhrien asemaa. Samasta syystä sovittelun ei tulisi olla mahdollista lähisuhdeväkivaltatapauksissa.

Lähisuhdeväkivaltatapaukset ovat usein näytöllisesti tuomioistuimessa ongelmallisia, koska usein uhri ja tekijä asuvat yhdessä. Uhri tietää, ettei tekijä pysy kauaa poliisin hallussa, vaan on pian taas oven takana – entistä vihaisempana. Siksi lähestymiskiellolla tulisi voida paremmin suojata uhtia esim. teknisen valvonnan keinoin.

Usein uhri onkin saatu muuttamaan kertomusta väkivaltatapauksesta tai saatu vaikenemaan asiasta, kun päästään oikeuden istuntoon asti. Tällöin tilanne on syyttäjälle haastava, kun yleensä ei ole muita kertomassa tapahtumasta  todistajia ei ole kodin seinien sisällä tapahtuneelle pahoinpitelylle. 

Tässä Valokuvataiteilija Johanna Kareen ÄLÄ LYÖ -näyttelyssä kymmenen upeaa ja rohkeaa naista jakavat omat tarinansa meidän kanssamme ja eräs heistä on tänään myös henkilökohtaisesti kertomassa meille tarinansa. 

Ihailen näiden naisten rohkeutta ja halua auttaa omilla tarinoillaan muita samassa tilanteessa olevia näkemään, että väkivaltaisesta suhteesta voi selvitä. Nämä naiset kieltäytyvät vaikenemasta. Naisten tarinat, jotka on kirjoitettu valokuvien yhteyteen, jäivät mieleeni pyörimään kuvien piirtyessä samalla uudelleen silmieni eteen – miltä tuntuu kun oma koti muuttuu turvattomaksi ja tärkeä, rakas ihminen väkivaltaiseksi.

Parisuhteessa tapahtuva väkivalta on aina rikos eikä sitä tule milloinkaan hyväksyä tai sietää. Yhteiskuntana ja yksilöinä emme saa vaieta asiasta ja teeskennellä olevamme “tasa-arvon mallimaa. ” Vaikenemisen aika on nyt ohi.

On kunnia avata tämä näyttely SuomiAreenan yhteydessä täällä Porissa ja toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi tähän näyttelyyn. Johannalla, joka on kuvannut tämän näyttelyn on ainutlaatuinen taito nostaa esiin ihmiset tarinoiden takana ja tuoda esiin ajankohtaisia yhteiskunnallisia asioita valokuvataiteen keinoin. Johannan näyttelyt ovat tehneet vuosien varrella minuun suuren vaikutuksen, sillä tekevät näkyväksi ilmiöitä, joista yhteiskunnassamme usein vaietaan. Mutta me emme anna näin käydä.

Jaa sisältö: