Hyvinvointialueiden yhdenvertaisuus on tasa-arvokysymys

Kun hyvinvointialueet aloittivat toimintansa, lupauksena oli yhdenvertaisemmat palvelut koko maassa. Käytännössä erot ovat kuitenkin kasvaneet – ei kaventuneet. Palveluiden saatavuus, henkilöstön riittävyys ja alueiden taloudellinen liikkumavara vaihtelevat suuresti. Tämä ei ole pelkästään hallinnollinen ongelma, vaan syvimmiltään kysymys tasa-arvosta ja ihmisten hyvinvoinnista.

Palveluiden pirstaleisuus luo eriarvoisuutta

Moni suomalainen on kokenut, että palveluiden taso riippuu postinumerosta. Pohjoisessa voi joutua odottamaan lääkäriaikaa viikkoja, kun taas toisella alueella palvelu toimii sujuvasti. Myös digipalveluiden kehitys on epätasaista: osa hyvinvointialueista on ottanut käyttöön moderneja, asiakaslähtöisiä ratkaisuja, kun taas toisilla paperilomakkeet ja puhelinjonot kuormittavat yhä arkea.

Hyvinvointialueiden välillä on eroja myös siinä, miten niitä johdetaan ja miten henkilöstöä arvostetaan. Jatkuva epävarmuus, muutokset, kiire ja resurssipula heikentävät työntekijöiden jaksamista ja sitä kautta suoraan ihmisten saamaa hoitoa. Sote-uudistus ei ole onnistunut, jos hyvinvointialueiden rajat määrittävät, miten nopeasti tai laadukkaasti apua saa.

Yhdenvertaisuus vaatii rohkeutta tehdä valintoja

Tarvitsemme päätöksentekoa, joka perustuu tietoon, vaikuttavuuteen ja yhteisiin mittareihin. Ei voi olla niin, että palvelut, hoitoon pääsy ja kustannustehokkuus arvioidaan eri tavoin eri puolilla maata. Kansalaisella täytyy olla oikeus samanlaatuisiin palveluihin asuinpaikasta riippumatta – se on perusoikeus.

Samaan aikaan on uskallettava tunnustaa, että resurssit eivät ole rajattomat. Siksi tarvitaan rohkeutta keskittää ja priorisoida: kaikkea ei voida tehdä kaikkialla, mutta jokaisella tulee olla pääsy laadukkaisiin palveluihin jollakin tavalla. Tasa-arvo ei tarkoita identtisiä ratkaisuja, vaan oikeudenmukaista lopputulosta.

Kokoomuslaisena uskon, että tehokkuus ja inhimillisyys eivät sulje toisiaan pois. Päinvastoin: selkeä johtaminen, kannustava ilmapiiri ja henkilöstön osallistaminen luovat pohjan paremmille palveluille. Kun työntekijät voivat hyvin, myös ihmiset voivat paremmin.

Henkilöstö on suurin voimavaramme

Sairaanhoitajana tiedän, miten paljon arjen hyvinvointi riippuu ihmisistä, ei järjestelmistä. Yhdenvertaisuus ei toteudu ilman riittävää ja hyvinvoivaa henkilöstöä. Tarvitsemme johtamista, joka kuuntelee, arvostaa ja mahdollistaa työn tekemisen ammattiylpeydellä. On kohtuutonta odottaa tuloksia, jos perusresursseista tingitään ja työntekijät uupuvat.

Erityisesti naiset, jotka muodostavat suuren osan sote-alan työntekijöistä, kantavat nyt liian suuren kuorman. Tämä on myös sukupuolten tasa-arvon kysymys. Jos haluamme, että hoitoala houkuttelee tulevaisuudessa, on palkkauksen, työolojen ja uramahdollisuuksien oltava kunnossa. Samalla on pidettävä huolta siitä, että johtotehtävissä on eri sukupuolia ja eri taustoista tulevia osaajia, koska monimuotoinen johtaminen on viisasta johtamista.

Yhteistyöllä kestäviä ratkaisuja

Hyvinvointialueiden välinen yhdenvertaisuus ei synny käskyttämällä, vaan yhteistyöllä ja avoimuudella. Alueiden parhaat käytännöt on jaettava, ei pantattava. Esimerkiksi digitaalisten palveluiden, henkilöstöjohtamisen ja palveluohjauksen kehittämisessä voitaisiin saavuttaa paljon, jos opittaisiin enemmän toisiltamme. Samalla on huolehdittava siitä, että päätöksenteon äärellä on paikallista ymmärrystä: Lapin todellisuus on erilainen kuin Uudenmaan, mutta molemmilla on oikeus toimiviin ratkaisuihin.

Lopuksi: tasa-arvo on tekoja, ei pelkkiä sanoja

Hyvinvointialueiden tehtävä on turvata suomalaisten arjen turvallisuus ja hyvinvointi. Se ei saa olla kilpailu siitä, kuka selviää vähimmällä. Meidän on tehtävä päätöksiä, jotka vahvistavat yhdenvertaisuutta ja kantavat vastuuta koko maasta, ei vain omasta alueesta. Tasa-arvoinen Suomi syntyy silloin, kun jokaisella on mahdollisuus hyvään elämään – riippumatta siitä, missä päin Suomea hän asuu.

Anna Poropudas
sairaanhoitaja
vara-aluevaltuutettu Pohjois-Pohjanmaa