Suomi on maailman onnellisin maa, mutta samalla Euroopan väkivaltaisin koti.

Olemme tottuneet pitämään Suomea tasa-arvon mallimaana ja hyvinvointivaltion menestystarinana. Meillä on vahva sosiaaliturva, luottamus viranomaisiin ja korkea elintaso. Kuitenkin, kun kaivamme tilastojen pintaa syvemmälle, paljastuu synkkääkin synkempi totuus, joka tekee tyhjäksi koko ”onnellisimman maan” tittelin:

Naisiin kohdistuva väkivalta kaikissa muodoissaan on Suomessa Euroopan korkeinta. 

Tämä tilasto ei ole pieni särö menestystarinassa. Se on suora epäonnistuminen, häpeäpilkku ja hyvinvointiyhteiskunnan suurin rakenteellinen vika. Hyvinvointivaltion epäonnistumisen ydin on turvallisuuden puute. Hyvinvointiyhteiskunnan ydinlupaus on taata turvallisuus ja perusturva jokaiselle kansalaiselle. Kun nainen ei ole turvassa omassa kodissaan tai julkisilla paikoilla, tämä lupaus murtuu. Väkivalta, olipa se sitten fyysistä, psyykkistä, sosiaalista tai taloudellista, on tasa-arvon ytimen nakertamista. Taloudellisella alistamisella, estämällä työnteko tai kontrolloimalla varoja, väkivalta luo taloudellisen riippuvuussuhteen. Tämä on vastoin kaikkea sitä, mitä Suomen malli pyrkii edistämään – naisten taloudellista riippumattomuutta. Jatkuva psyykkinen, henkinen kontrolli ja mitätöinti tuhoavat naisen toimintakyvyn ja itsetunnon. Tämä estää häntä osallistumasta täysimääräisesti koulutukseen, työelämään ja politiikkaan. Naisiin kohdistuva väkivalta on järjestelmällistä vallankäyttöä. Se ei ole hetkellinen tunnekuohu, vaan toistuva kontrollin ja alistamisen tapa, joka kumpuaa patriarkaattisista asenteista. Tämä epidemia on suora osoitus siitä, että tasa-arvo ei ole saavuttanut kaikkein intiimeintä ja tärkeintä aluetta: ihmisten välisiä suhteita.

Miksi emme saa tätä epidemiaa kuriin, vaikka käytämme miljardeja sosiaali- ja terveydenhuoltoon? Eräs syy on jähmettyneisyys menneisiin vuosikymmeniin, sillä väkivalta nähdään yhä ”yksityisasiana” tai yksittäistapauksena, ei systemaattisena, koko yhteiskuntaa koskevana ongelmana. Tämä estää riittävien resurssien kohdentamisen ja poliittisten päätösten teon.

Kyse on myös antropologisesta takapakista, sillä Suomessa on nähtävissä anti-gender liikehdinnän ja uuspatriarkaalisten asenteiden nousu. Kun tasa-arvotyö ja sukupuolten väliset roolit nähdään uhkana, luodaan ideologinen pohja, joka hyväksyy tiukemmat roolit ja siten helpottaa alistamista. Väkivalta on äärimmäinen ilmentymä tästä roolien tiukentumisesta.

Keskiössä on myös väkivallan tekijöiden rankaisemattomuus. Naisiin kohdistuvan väkivallan tekijöiden saamat tuomiot ovat usein liian lieviä tai tapaukset eivät johda tuomioon lainkaan. Rankaisemattomuus lähettää viestin, että naisiin kohdistuva väkivalta on pieni rikos, mikä heikentää uhrien luottamusta oikeusjärjestelmään ja ylläpitää kontrollin kierrettä. Tilannetta ei myöskään helpota se, että uhrista tehdään usein julkisuudessa pilkan kohde, joka on itse vastuussa kohtaamastaan väkivallasta ja suurin syyllinen tilanteeseensa tekemällä ilmoituksen asiasta.

Jos Suomi haluaa lunastaa hyvinvointivaltion ja tasa-arvon lupauksensa, sen on muutettava prioriteettejaan, sillä meillä ei ole varaa säästää naisten turvallisuudesta.

Meidän tulee tehdä konkreettisia toimia naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemiseksi. Nollatoleranssiin kuuluu mm. pakottavan kontrollin kriminalisointi. Suomen on luotava laki, joka kriminalisoi lähisuhteissa tapahtuvan pakottavan ja kontrolloivan käytöksen. Tämä on ratkaisevaa, koska se antaa lain välineet puuttua juuri siihen psyykkiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen väkivaltaan, joka on fyysistä väkivaltaa yleisempää ja usein edeltää sitä. 

Miesten aktiivinen rooli naisiin kohdistuvan väkivallan kitkennässä ja nollatoleranssin ylläpidossa on ratkaiseva tekijä. Isä, veli, puoliso, muu sukulainen tai ystävä. Myös lähes jokainen mies on kokenut elinpiirissään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Miesten on noustava julkisesti tuomitsemaan kaikki naisiin kohdistuvan väkivallan muodot. Tämä on välttämätöntä, jotta yhteiskunta saa yhtenäisen viestin: väkivalta ei ole yksityisasia, se ei ole tunteenpurkaus, eikä se ole koskaan hyväksyttävää. Miesten on puututtava tilanteisiin myös omissa sosiaalisissa piireissään, jotta myrkyllisen maskuliinisuuden kulttuuri murtuu.

Lisäksi turvakotien, kriisikeskusten ja matalan kynnyksen avun on oltava riittävästi rahoitettuja ja saatavilla ilman jonotusta kaikkialla maassa. Ketään ei tule enää käännyttää turvakotien ovelta, se luo omalta osaltaan kynnystä hakea apua väkivaltatilanteissa. Seksuaalikasvatuksen ja tasa-arvokasvatuksen on oltava vahvaa ja pakollista jokaisella koulutusasteella, jotta myrkylliset sukupuoliroolit kitketään ja suostumuksen periaate juurrutetaan jo nuorena. Näiden lisäksi on panostettava väkivallan tekijöille suunnattuun hoitoon ja kuntoutukseen. Väkivallan kierre katkeaa vain, kun sen tekijät saavat apua ja joutuvat vastuuseen teoistaan.

Suomen on herättävä. Tasa-arvon ja onnellisuuden illuusio on kietonut pahimman epäonnistumisemme peittoonsa. Naisiin kohdistuvan väkivallan epidemia on osoitus siitä, että yhteiskuntamme perustukset eivät ole kestäneet. Olemme pettäneet lupauksemme turvallisesta yhteiskunnasta. Peittelemme samalla tavoin tätä epäonnistumista kuin itse epäonnistumisen aihetta. Suomi ei ole tasa-arvoinen hyvinvointivaltio. Vasta kun kotona on turvallista, voimme puhua tasa-arvosta ja hyvinvointivaltiosta. 

Jutta Hartikainen
Terveystieteiden tohtori
Kokoomusnaisten liittohallituksen jäsen