Mitä jos lääkärin vastaanotolle astuessasi tietäisit, että edessäsi voi olla vuosien mittainen polku ennen kuin oikea diagnoosi löytyy? Entä jos tietäisit, että riskisi tulla väärin diagnosoiduksi on kaksinkertainen, kipuasi ei oteta yhtä vakavasti tai että lääkitys aiheuttaa sinulle todennäköisemmin haittavaikutuksia? Kuinka luottavaisin mielin hakeutuisit hoitoon?

Monelle tämä ei ole ajatusleikki, vaan arkea. Kyse ei ole marginaalisesta ilmiöstä, vaan puolesta väestöstä: naisista. Terveydenhuolto ei ole tasa-arvoista – eikä kyse ole yksittäisistä poikkeuksista, vaan rakenteellisesta vinoumasta, joka ulottuu tutkimuksesta hoitokäytäntöihin.

Lääketiede nojaa yhä pitkälti oletukseen “keskivertopotilaasta”, joka käytännössä tarkoittaa miestä. Tämä näkyy kaikessa: tutkimusasetelmissa, lääkekehityksessä, diagnostiikassa ja hoitosuosituksissa. Vaikka tiedämme, että naisen keho poikkeaa miehen kehosta aina solutasolta hormonitoimintaan ja aineenvaihduntaan asti, tämä tieto ei ole systemaattisesti siirtynyt käytäntöön.

Seuraukset ovat konkreettisia. Kun lääkkeitä testataan pääasiassa nuorilla, terveillä miehillä, niiden vaikutuksista ikääntyviin naisiin tiedetään liian vähän. Kun sairauksien oirekuvat on määritelty miehen kokemuksen perusteella, naisten oireet jäävät tunnistamatta. Kun tutkimusrahaa jaetaan, naisia koskevat sairaudet jäävät liian usein sivuun.

Tilastot kertovat karua kieltä. Naisten diagnoosit viivästyvät sadoissa sairauksissa keskimäärin vuosilla verrattuna miehiin. Endometrioosin kaltaisen yleisen sairauden tunnistaminen kestää Euroopassa keskimäärin seitsemän vuotta. Sydänkohtauksen kohdalla tilanne on jopa hengenvaarallinen: naisten oireet eroavat miesten oireista, mutta niitä ei tunnisteta yhtä tehokkaasti, minkä vuoksi naiset saavat väärän diagnoosin huomattavasti useammin.

Silti ongelma ei rajoitu pelkkään diagnostiikkaan. Se ulottuu myös kohtaamiseen. Liian moni nainen tunnistaa tilanteen, jossa oireet selitetään stressillä, vaihdevuosilla tai “psykosomaattisina” – ja kipu sivuutetaan. Kivunhoito on niukempaa ja hoitoon pääsyä leimaa vähättely, joka ei kuulu moderniin terveydenhuoltoon.

Tämä ei ole vain terveyspoliittinen kysymys – se on tasa-arvokysymys. Ja tasa-arvo ei toteudu itsestään, vaan vaatii poliittisia päätöksiä.

Siksi Euroopan unionin tasolla tarvitaan määrätietoisempaa otetta. Pelkät kansalliset toimet eivät riitä, kun tutkimusrahoitus, lääkemarkkinat ja sääntely toimivat yhä vahvemmin yhteisillä pelisäännöillä. Tarvitsemme kokonaisvaltaisen strategian, joka nostaa naisten terveyden keskiöön: lisää tutkimusta, parempaa dataa, sukupuolisensitiivisiä hoitokäytäntöjä ja rahoitusta, joka tunnistaa nykyiset epäkohdat.

Tätä juuri pyydämme parlamenttina tänä kesänä. Olen ollut parlamentin naisterveysryhmän puheenjohtajana yli kymmenen vuoden ajan ja toimin nyt ryhmäni neuvottelijana naisten terveyden mietinnössä terveysvaliokunnassa.

Kyse on lopulta luottamuksesta. Jokaisella on oikeus siihen, että hänen oireensa otetaan vakavasti, hänen kehonsa ymmärretään ja hänen hoitonsa perustuu tutkittuun tietoon – ei oletuksiin. Terveydenhuolto ei saa olla rakennettu vain toiselle puolelle valtakuntaa.

Sirpa Pietikäinen
Europarlamentaarikko