Vietin koko sunnuntaipäivän Kokkola Areenalla Kotiexpo-messuilla Kokoomuksen pisteellä.

Jostakin luennolta on jäänyt mieleeni ajatus: kun ihminen saa hyvää palvelua, hän kertoo siitä muutamalle tutulle. Huonosta kokemuksesta kerrotaan vähintään yhdeksälle.

Poliitikolle tämä suhde taitaa olla vielä rajumpi. Päivän aikana kuulee paljon siitä, mikä ei toimi, mikä on mennyt pieleen ja missä ihminen on jäänyt yksin.

Ja kyllä – meillä on tällä hetkellä paljon asioita, jotka eivät toimi.

Talous on mitä on. Rahaa ei riitä kaikkeen. On erityisen valitettavaa, että esimerkiksi lapsiperheköyhyys on lisääntynyt. Palveluista joudutaan tinkimään ja vaikeita päätöksiä tehdään väistämättä.

Mutta päivän keskusteluissa jäin miettimään jotakin paljon perustavanlaatuisempaa.

Moni ihminen kertoi minulle huonoista kokemuksistaan palveluissa. Oli kyse sitten lapsiperheiden palveluista, terveydenhuollosta tai ikäihmisten palveluista.

Ja yllättävän usein tarinan ytimessä ei ollut raha.

Se oli kohtaaminen.

Se, ettei tullut kuulluksi.

Se, ettei tullut nähdyksi ihmisenä.

Se, että oma huoli ohitettiin.

Se, ettei syntynyt tunnetta siitä, että toinen todella haluaa auttaa.

Rahaa tarvitaan. Hyviä rakenteita tarvitaan. Toimivia palveluita tarvitaan.

Mutta mikään järjestelmä ei kanna, jos ihminen katoaa sen sisältä.

Lapsiperheiden ja vanhemmuuden parissa toimivana ajattelen, että meidän pitäisi uskaltaa katsoa vielä paljon aikaisempaan vaiheeseen.

Lapsen hyvinvoinnin perusta rakentuu ensisijaisesti kotona. Kuten Jari Sinkkonen totesi keskiviikkona Pikkuparlamentissa järjestetyssä konferenssissa, myös vanhempien hyvä parisuhde voi olla lapsen kannalta merkittävä suojaava tekijä.

Siksi meidän pitäisi panostaa paljon enemmän perheiden tukemiseen kotona ja vanhemmuustaitojen vahvistamiseen jo ennen kuin nuoret perustavat perheen.

26.9. Jyväskylän yliopistossa järjestetyllä luennolla Lea Pulkkinen nosti esiin huolen siitä, ettei Suomessa ole lastensuojelupsykologeja. Tänään ihmisten tarinoita kuunnellessani tuo huoli konkretisoitui minulle aivan uudella tavalla.

Ehkä meidän pitäisi kysyä paljon useammin:

Mitä voisimme tehdä ennen kuin ongelma muuttuu palvelutarpeeksi?

Ja vielä yksi asia.

Meidän on ehkä kaikista eniten katsottava peiliin siinä, miten kohtelemme toisiamme.

Miten käyttäydymme silloin, kun olemme eri mieltä?

Miten puhumme ihmiselle, jonka kanssa olemme eri mieltä?

Jos joku tarjoaa sinulle karkkia puolueen pisteellä, voit aivan hyvin sanoa ei. Mutta tarvitseeko samalla torjua ihminen, joka sen tarjoaa?

Politiikassa puhutaan paljon vastakkainasettelusta, rakenteista, taloudesta ja palvelujärjestelmistä.

Kaikki ne ovat tärkeitä.

Mutta yhteiskunta rakentuu lopulta aika pienistä hetkistä.

Siitä, miten katsomme toista ihmistä.

Siitä, kuuntelemmeko.

Siitä, annammeko toisen olla eri mieltä ilman, että hänen ihmisarvonsa samalla kyseenalaistetaan.

Ehkä juuri siinä on yksi yhteiskuntamme suurimmista käyttämättömistä voimavaroista: kyky kohdata toinen ihminen ihmisenä – myös silloin, kun emme ole samaa mieltä.

Reet Einla

piirihallituksen jäsen

Pohjanmaan Kokoomusnaiset