Lapsilisäkeskustelu on viime aikoina kärjistynyt tavalla, joka kertoo siitä, kuinka vaikeaa Suomessa on käydä perhepoliittista keskustelua ilman vastakkainasettelua. Keskustelu on kuitenkin jäänyt mielestäni liian kapeaksi. Lapsilisän euromäärien sijaan pitäisi uskaltaa kysyä myös laajempi kysymys: miksi lapsesta huolehtimista pidetään yhteiskunnassa arvokkaana työnä vain silloin, kun sen tekee joku muu kuin lapsen oma vanhempi?

Olen seurannut keskustelua pitkään ja tuonut esiin huolen siitä, ettei lapsilisäuudistusta voida rakentaa monilapsisten perheiden kustannuksella.

On silti ymmärrettävää, että uudistus saa kannatusta. Lapsilisäuudistuksen tausta-aineistoissa todetaan, että noin 85 prosenttia suomalaisista lapsiperheistä on yhden tai kahden lapsen perheitä. Käytännössä siis enemmistö hyötyisi tasamallista. Demokratian näkökulmasta tämä on täysin loogista.

Enemmistön hyöty ei kuitenkaan yksin ratkaise sitä, onko uudistus oikeudenmukainen tai pitkällä aikavälillä kestävää perhepolitiikkaa.

Jos perhepäivähoitaja hoitaa kotonaan neljää lasta, hän saa työstään palkan, eläkekertymän, työterveyden ja muun yhteiskunnallisen tunnustuksen. Työtä pidetään tärkeänä ja arvokkaana – aivan syystäkin. Mutta jos vanhempi huolehtii kotona saman verran tai jopa useammasta lapsesta, suhtautuminen muuttuu nopeasti huoleksi siitä, ettei hän “osallistu työelämään” tai “kerrytä bruttokansantuotetta”.

Tässä on mielestäni syvä ristiriita.

Lapsista huolehtiminen ei muutu vähemmän arvokkaaksi siksi, että hoitaja on lapsen oma vanhempi. Päinvastoin. Vanhemmuus on yhteiskunnan kannalta yksi merkittävimmistä tehtävistä, sillä ilman lapsia ei ole tulevia työntekijöitä, veronmaksajia eikä hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäjiä.

Silti monilapsisten perheiden vanhemmat kantavat usein suuren vastuun ilman todellista yhteiskunnallista tunnustusta. Kotona tehtävä hoivatyö näkyy heikompana eläketurvana, taloudellisena epävarmuutena ja joskus jopa vähättelevänä puheena siitä, että vanhempi olisi “pois tuottavasta työstä”.

Pitkällä aikavälillä lasten kasvattaminen ei kuitenkaan ole yhteiskunnalle menoerä, vaan edellytys sille, että hyvinvointivaltio ylipäätään säilyy.

Olisiko aika tehdä suurempi perhepoliittinen uudistus?

Jos yhteiskunta aidosti arvostaa lasten kasvatusta ja hoivaa, sen pitäisi näkyä myös rakenteissa. Kotona lapsista huolehtivalle vanhemmalle tulisi kertyä nykyistä vahvempi eläketurva. Hoivavuodet pitäisi tunnistaa nykyistä paremmin osaksi yhteiskunnallisesti arvokasta työtä, eikä vain yksityiseksi valinnaksi.

Samalla olisi syytä arvioida, voisiko monilapsisille perheille rakentaa nykyistä vahvempia ratkaisuja hoivavuosien huomioimiseksi esimerkiksi eläkejärjestelmässä.

 Suomessa puhutaan jatkuvasti syntyvyyden laskusta ja perheiden jaksamisesta, mutta liian harvoin pohditaan sitä, miten yhteiskunta konkreettisesti arvostaa niitä perheitä, jotka kantavat suurta hoivavastuuta arjessaan.

Kyse ei ole siitä, että vanhemmat asetettaisiin vastakkain varhaiskasvatuksen ammattilaisten kanssa. Päinvastoin. Sekä varhaiskasvatuksen työntekijät että kotona lapsiaan hoitavat vanhemmat tekevät yhteiskunnalle välttämätöntä työtä. Ongelma on siinä, että vain toinen näistä tunnistetaan täysimääräisesti työksi.

Kokoomuksessa on puhuttu pitkään ihmisten oikeudesta tehdä omiin elämäntilanteisiinsa sopivia valintoja. Sama ajatus pitäisi ulottaa vahvemmin myös perhepolitiikkaan. Perheitä ei tulisi ohjata yhteen kasvatusmalliin, vaan mahdollistaa aidosti erilaiset tavat yhdistää hoiva, työ ja vanhemmuus.

Perhepolitiikan pitäisi perustua siihen, että erilaisia perheitä arvostetaan aidosti yhdenvertaisesti – myös niitä, jotka kantavat suuren hoivavastuun omassa kodissaan.

Yhteiskunta ei lopulta paljasta arvojaan juhlapuheissa, vaan siinä, mitä se palkitsee – ja mitä se pitää näkymättömänä.

Reet Einla

Pohjanmaan Kokoomusnaisten piirihallituksen jäsen

Kannus