Suomi on aina nojannut vahvimpaan resurssiinsa: osaamiseen. Viimeisimmät PISA-tulokset ja oppimistulosten raju lasku ovat kuitenkin vakava hälytysmerkki, johon meillä ei ole varaa suhtautua olankohautuksella. Kyse ei ole vain tilastoista, vaan lastemme tulevaisuudesta ja koko Suomen henkisestä sekä taloudellisesta pääomasta.

Vastuullinen taloudenpito ja panostukset tulevaisuuteen eivät ole toisensa poissulkevia, vaan ne edellyttävät toisiaan. Julkisen talouden välttämätön tervehdyttäminen luo nimenomaan sen kestävän pohjan, joka mahdollistaa kohdennetut investoinnit sinne, missä tarve on kaikkein suurin – lastemme turvalliseen arkeen ja laadukkaaseen perusopetukseen.

Lasten etu vaatii, että koulutuspolku on kunnossa aina varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen saakka. Kun varmistamme kouluille työrauhan ja luomme lapsille laadullisesti vahvan kasvuympäristön, investoimme suoraan Suomen tulevaan kilpailukykyyn.

Tällä hetkellä arki peruskouluissamme on kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa resurssit ja todelliset tarpeet eivät kohtaa. Laadun ohella kyse on ennen muuta perusturvallisuudesta, joka on luokkahuoneissamme uhattuna. Helsingin Sanomien artikkeli (25.5.2026) oppilaiden opettajiin kohdistamasta väkivallasta piirtää pysäyttävän kuvan koulujen karusta arjesta.

Vakavasti käytöshäiriöiset, neuropsykiatrisesti oireilevat ja psyykkisesti huonosti voivat lapset opiskelevat yleisluokissa ilman riittävää tukea, eikä opettajilla ole aikaa, keinoja tai osaamista vastata heidän tarpeisiinsa.

Kun tähän yhtälöön lisätään liian suuret ryhmäkoot ja ahtaat tilat, konfliktit lisääntyvät väistämättä. Kouluihin tarvitaan kipeästi lisää henkilökuntaa: erityisopettajia, ohjaajia ja tehokkaampaa välituntivalvontaa. On myös kestämätöntä, että apua tarvitseva lapsi joutuu jonottamaan kuraattorin, psykologin tai psykiatrin luo aivan liian pitkään.

Samaan aikaan maahanmuuttajataustaisten lasten määrä on kasvanut, mutta heidän tarvitsemaansa tukeen ja kielenopetukseen ei ole ohjattu riittävästi resursseja. Valmistavalta opetukselta odotetaan vuodessa ihmeitä: oppilaan tulisi saavuttaa A2-taitotaso suomen kielessä ja hallita samalla ikäluokkansa oppimäärä. Todellisuus on toinen. Suomen kieli on haastava oppia, ja ilman perheen vahvaa tukea taitotaso jää helposti heikoksi. Oppilaat tulevat myös hyvin erilaisista lähtökohdista – osa saapuu Suomeen täysin vailla luku- ja kirjoitustaitoa, kun taas toiset ovat käyneet kotimaassaan koulua pitkäänkin.

Kun nämä valtavat tasoerot siirtyvät vain vuoden valmistavan vaiheen jälkeen suoraan suuriin yleisopetuksen luokkiin, tilanne muuttuu kestämättömäksi. On kohtuutonta jättää näin heterogeeninen ryhmä yhden opettajan vastuulle ilman tuntuvaa lisäresurssia tai avustavaa henkilökuntaa. Se on epäreilua opettajia, mutta ennen kaikkea lapsia kohtaan.

Seurauksena opetuksen tasoa joudutaan normiluokissa laskemaan, jotta kaikki pysyisivät mukana. Tästä kärsivät ne oppilaat, joilla olisi halua ja potentiaalia edetä nopeammin. Tämä kehitys heijastuu jo suoraan PISA-tuloksiimme. Meillä ei ole varaa hukata yhdenkään lapsen potentiaalia – ei tukea tarvitsevan eikä lahjakkaan.

Ikäluokkien pienentyminen vähentää kuntien valtionosuuksia arviolta 200 miljoonalla eurolla vuosittain. On kriittistä ymmärtää, ettei oppilasmäärien lasku vähennä kustannuksia samassa suhteessa, sillä luokkien sisäinen monimuotoisuus vaatii yhä enemmän yksilöllistä tukea. Jos rahoitusta leikataan liian suoraviivaisesti, vaarannamme perustuslaillisen oikeuden yhdenvertaiseen koulutukseen.

Ikäluokkien pienentymisestä vapautuvat varat on vähintäänkin osittain pidettävä koulutusjärjestelmän sisällä ja ohjattava laadun parantamiseen, perusopetuksen resurssien vahvistamiseen ja PISA-suunnan kääntämiseen. Tarvitsemme konkreettista rahaa luokkiin – opettajien rinnalle, pienempiin ryhmäkokoihin ja toimivaan kielenopetukseen. Lasten etu, laadukas kasvu ja Suomen suunta vaativat, että valitsemme rohkeasti osaamisen ja inhimillisen pääoman tien.

Pihla Keto-Huovinen

Kansanedustaja

Kokoomuksen Naisten Liiton pj