Suomessa lapsen ensisijainen kasvatusvastuu kuuluu vanhemmille. Samalla julkisella vallalla on velvollisuus tukea perheitä tässä tärkeässä tehtävässä.

Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa uusimmassa kirjassaan, että vanhemmat ovat kasvatustehtävän ideologiaa toimeenpaneva porras – eivät sen kehittäjiä. Hän jättää avoimeksi olennaisen kysymyksen:

Kuka sitten kehittää kasvatuksen ideologiaa? Kuka kasvattaa kasvattajia?

Katsoin tovi sitten Yleltä keskustelun kodin ja koulun kiristyneestä suhteesta. Haastattelussa nousi esiin ajatus ihmisen sisäsyntyisistä kasvatustaidoista. En pidä tätä riittävänä lähtökohtana. Lapsen saaminen ei automaattisesti synnytä valmiuksia kasvattaa lasta hyvinvoivaksi aikuiseksi. Vanhemmuustaidot ovat taitoja, joita opitaan ja vahvistetaan.

Mistä saa mallin turvalliseen vanhemmuuteen ihminen, joka on lapsena joutunut itse kannattelemaan omia vanhempiaan?

Nobel-palkittu taloustieteilijä James Heckman on puhunut ja tutkinut pitkään varhaislapsuuden, vanhemmuuden tukemisen ja varhaisiin taitoihin tehtävien investointien merkitystä myös yhteiskunnan ja kansantalouden näkökulmasta.

Suomessa keskustellaan parhaillaan lapsilisäjärjestelmän uudistamisesta, kotihoidontuen tulevaisuudesta ja lapsiperheiden palvelujen rakenteellisesta uudistamisesta. Siksi on tärkeää kysyä, tunnistetaanko näissä keskusteluissa riittävästi kotona tehtävän kasvatus- ja hoivatyön arvo.

Puhummeko tarpeeksi siitä, miten vanhempia tuetaan heidän tärkeimmässä tehtävässään? Kyse ei ole vanhempien syyllistämisestä eikä vanhempien ja opettajien asettamisesta vastakkain. Kyse on siitä, kuka kantaa vastuuta ja tukee silloin, kun vanhemmuuteen tarvitaan apua.

Juuri siksi tarvitsemme kasvatuskumppanuutta. Emme mallia, jossa päiväkoti tai koulu ottaa vanhempien paikan, emmekä mallia, jossa vanhemmat jäävät yksin. Tarvitsemme yhteiskunnan, jossa lapsen ympärillä olevat aikuiset osaavat toimia yhdessä – kotona, varhaiskasvatuksessa, koulussa, harrastuksissa, palveluissa ja digitaalisissa ympäristöissä – toistensa vastuuta kunnioittaen.

Lapsen ensisijainen kasvatusvastuu kuuluu vanhemmille. Mutta kasvatus ei tapahdu vain kotona. Siksi muun yhteiskunnan vastuu ei voi alkaa vasta silloin, kun jokin on jo mennyt pieleen.

Julkisella vallalla on oltava vastuu siitä, että kodeilla on todelliset edellytykset onnistua. Ehkä kasvatuksen kovin kysymys ei olekaan se, osaavatko vanhemmat kasvattaa lapsensa. Vaan se, mitä me yhteiskuntana teemme, jotta heillä olisi siihen mahdollisuus – ja jotta lapsen ympärillä olevat aikuiset tietävät oman vastuunsa.

Reet Einla

Pohjanmaan Kokoomusnaiset

piirihallituksen jäsen

Kannus